Keskiviikko 4.10.

Aah, taas yksi päivä takana. Keskiviikkona tapahtui vielä muitakin päiviä vähemmän, joten tässä postauksessa tulen puhumaan hieman yleisemmin. Tänäänkin satoi. Aavistuksen verran vähemmän kuin eilen, mutta hyvin siellä kastui kuitenkin. Lähtiessä ei tosin enää satanut, joten kotona sai ainakin nauttia kuivuudesta. Pitkä välitunti pidettiin tänään sisällä sateen takia, joka on outoa, sillä tiistaina satoi huomattavasti enemmän. En valita, sisällä on mukavaa. Kuten jo aiemmin kerroin, olen avustamassa erityisluokan työntekoa. Ja nyt kun olen ehtinyt hieman tutustua oppilaisiin, päähäni hiipii jatkuvasti kysymys: Miksi he ovat täällä? Miten he eroavat "normaaleista" oppilaista? Kuka näin on päättänyt? Joidenkin kanssa se on melko selvää, heillä voi olla suuriakin vaikeuksia oppia tai totella. Mutta jotkut, jotkut saavat tämän kysymyksen tulemaan pintaan uudestaan ja uudestaan. Ainakin aluksi. Tähän mennessä olen jo keksinyt jonkin selityksen jokaiselle. Mutta muutama ei tunnu yhtään vedenpitävältä. Erityisluokka on muutenkin vaikea kompromissi. Kyllä, opetus siellä on paljon henkilökohtaisempaa ja oppilaalle räätälöityä, mutta kuinka suuri osa opetus on peruskoulusta? Mikä on muiden oppilaiden rooli koulussa? Tässä piileekin erityisluokan samaan aikaan suurin etu, ja suurin miinus. Oppilaiden määrä, tai vaihtoehtoisesti, niitten puute. Asiaa ei paranna, että erityisluokan oppilas on muiden erityisluokkalaisten ympäröimänä. Tämä usein  johtaa erityisoppilaiden erilaiseen maailmankuvaan, sillä heidän sosiaalisuuden keskus, koulu, on ollut käytännössä eristettynä muusta maailmasta. Tätä ollaan toki parantamassa, luokat tekevät nykyään keskenään paljon enemmän yhteistyötä kuin 9 vuotta sitten, minun aloittaessani koulun. Mutta tarpeeksi erityisopetuksen puutteista, ja takaisin käytännön elämään ja keskiviikkoon. Alan huomata, että tyylini opettaa on muuttunut. Karumpaan suuntaan. Tunnen heidät nyt paremmin, enkä enää jää väittelemään heidän kanssaan kaikesta. Selitän silti, miksi jotain pitää tehdä, mutta tyyli on vaihtunut nyt suosituksesta vaatimukseen. Tänään näin myös ensimmäistä kertaa koulun liikuntasalin. Paljoa sanottavaa siitä ei ole, kaikki koulujen liikuntasalit näyttävät käytännössä samalta, joskin koot vaihtelevat. Nostalgiaa herätti juuri remontoitu puulattia, jota meidän koulussa ei enää ole. Oppilaat pelasivat siellä lyhyesti salibändiä. Pelistä ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, en edes muista tulosta. Ja tuskin muistavat hekään. Parempia he tosin tuntuivat olevan kuin minä siinä iässä.